Jouluna 2016 ostin silloisen Stockmann Herkun hevi-osastolta pienen monioksaisen laakeripuun. Kovin puumainen se ei kyllä ollut, vaan ennemminkin pieni pensas. Ostin sen lähinnä maustekäyttöön eikä tarkoitus ollut sitä sen pidempään kasvattaa. Mutta pian huomasin, että tuoreet lehdet ovat maultaan jotain ihan muuta kuin maustepussien kuivat lehdet. Niinpä sitten keväämmällä päätin istuttaa laakeripensaani saviruukkuun ja katsoa, miten pitkään se viihtyisi. Ja viihtyihän se!
Kesän tullen vein laakerin ulos puutarhaan, jonne olin alkanut toteuttaa unelmaani Välimerestä (aikaisempi blogikirjoitus). Italian innoittamana olin koonnut vanhan uima-altaan edustalle pienen ryhmän Välimeren alueen kasveja, ja sinne sekaan laakerikin sopi oikein hyvin.
Lähtökohtana oli, että Välimeri pihallamme ei olisi vain yhden kesän juttu. Raivasin viileään autotalliin tilan, jonne syksyllä siirsin koko porukan talvehtimaan kasvilamppujen alle. Laakeri viihtyi näin monta vuotta, se kasvoi hyvin sekä pituutta että leveyttä. Yhtenä talvena (en muista tarkemmin) se kuitenkin kuivui ja pudotti kaikki lehtensä. Vaikka laakeri ei pidäkään liiasta märkyydestä, olin varmaan ollut kastelujen kanssa liiankin huolimaton. Koska tilaa oli vähän, heitin kuivan risupaakun lopputalvesta kompostikasaan syksyn lehtien sekaan ja jätin sinne. Tarkoitus oli hankkia tilalle uusi puu myöhemmin keväällä.
Mutta se oli sellainen vuosi, että laakeripuuta ei tuntunut olevan missään. Ei puutarhaliikkeissä eikä ruokakaupoissa. Apeana katselin kompostiin ja murehdin menetystäni. Miten voi ihminen elää ilman omaa laakeria? Sitten piti katsoa toisenkin kerran: ihan kuin laakerissa olisi näkynyt pari silmua? Ja totta se oli. Laakeri oli päättänyt näyttää minulle, ettei anna periksi eikä piittaa edes muutamasta pakkasasteesta.
Nostin laakerin pois kompostista, leikkasin kuivat oksat, istutin hyvään multaan ja puhuin sille lempeästi. Se antoi minulle anteeksi ja kasvoi pian entisiin mittoihinsa.
Laakeripuun sanotaan saavan herkästi riesakseen kilpikirvoja ja vihannespunkkeja. Oma laakerini on onneksi välttynyt niiltä, eikä siinä ole ollut muitakaan tuholaisia. Menneenkin talven se pärjäsi oikein hyvin, ja alkoi näyttää siltä, että kaipaisi jo isompaa ruukkua.
Ruukun vaihdon sijaan päätin kuitenkin jakaa laakerin ja tehdä siitä kolme pienempää kasvia. Se olikin melkoinen homma. Ruukku oli niin tiukasti täynnä vahvoja juuria, että työssä sai käyttää voimaa ja puukkoa oikein kunnolla. Kaksi palaa jätin monihaaraiseksi, mutta pienimmästä yritän kasvattaa yksirunkoisen puun.
Kovin pieniähän nuo uudet alut nyt ovat. Mutta katsotaanpa uudelleen, kun seuraavatkin seitsemän vuotta ovat kuluneet.
Puutarhatontun päiväkirja 